Thomas Coyle
Nov 25, 2023 19:27:49 GMT
Post by kambl on Nov 25, 2023 19:27:49 GMT
Thomas Alan Coyle
Aka: Tom Coyle
Ikä: 39 | 04.06.1946
FC: Antony Starr
Voice: link
Pituus: 180 cm
Paino: 82 kg
Silmät: Siniset
Hiukset: Ruskeat
Ammatti: kirjailija, ex-sotilas
Asuminen: Kurja kaksio Liberty Cityssä
Aka: Tom Coyle
Ikä: 39 | 04.06.1946
FC: Antony Starr
Voice: link
Pituus: 180 cm
Paino: 82 kg
Silmät: Siniset
Hiukset: Ruskeat
Ammatti: kirjailija, ex-sotilas
Asuminen: Kurja kaksio Liberty Cityssä
Playlist: link
I'm contemplating, thinking about thinking
It's overrated, just get another drink and
It's overrated, just get another drink and
Watch me come undone
Ulkonäkö
Railakkaasta elämästä huolimatta, kropasta on pidetty sen verran huolta ettei hän ole mikään luudanvarsi taikka ylipainoinen juoppo. Naamasta sen sijaan huomaa helpommin, että elämää on nähty ja koettu nuorehkosta iästä huolimatta. Muuten Thomas ei juurikaan eroa massasta. Pituus 180cm ja paino plus-miinus-82 kiloa ovat keskiluokkaa, eikä tyylikään huuda huomiohuoraamisen ilosta.
Vaatteissa mukavuus ennen näyttävyyttä, eikä ruskeita hiuksia saati sänkeä jaksa aina laittaa ojennukseen. Mustelmat, tummat silmänaluset ja ruhjeet ovat hyvin yleinen näky myös kasvoilla, eikä sininet silmätkään aina näytä siltä, että valoista huolimatta joku olisi kotona. Rystysetkin on hyvin usein joko auki taikka teipattu kiinni.
Hiuksia saatetaan välillä blondata, välillä ajettu siiliksi, mutta yleisin tyyli on kumminkin "en jaksanut vaivautua". Ehkä yleisesti homssuinen ulkoasu antaa enemmän mielikuvan spurgusta tai vanhempiensa kellarissa asuvasta peräkammarin pojasta, kuin menestyneestä kirjailijasta?
"From here on out, I'm only interested in what is real. Real people, real feelings, that's it, that's all I'm interested in, from here on out."
Luonne
On ihmisiä jotka tappelevat henkisiä demonejaan vastaan ja sitten on niitä, jotka bilettävät näiden kanssa hotellihuoneessa viivoja vedellen ja WC-pöntön kanssa norjaa puhuen. Thomas kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen kastiin. Se mitä nuoresta omistautuneesta taiteilijasielusta on jäljellä, on aika mitätön kokonaisuus. Vainoharhat ovat arkipäivää, mielikuvitus muuntaa todellisuutta lisäilemällä uhkia näkökenttään, mielialat heittelee laidasta laitaan. Niinä päivinä kun Thomas suostuu noudattamaan lääkitystä taikka lääketieteellisiä neuvoja, hän on aika passiivinen, ehkä liian tylsäkin normaali ihminen.
Introvertti, syvästi epävarma itsestään, äärimmäisen itsekriittinen ja ongelmallinen mies. Ehkä häntä voisi kuvailla myöskin jonkinasteiseksi mulkuksi, joka tuntuu vihaavan valtaosaa ihmisistä eikä osaa luoda ihmissuhteita joiden selkäranka EI olisi ongelmien varassa. Eipä miehen omakuvakaan ole rakennettu kuin todistelun varaan; jos hän pystyy näyttämään että menestyy ja luo paljon loistokkaamman elämän kuin kenelläkään muulla hänen perheestään tai lapsuuden maisemista, hän on onnistunut. Jos tulee virheitä, maailma tuntuu muuttuvan eläväksi kauhutarinaksi. Vietnamissa olo jätti selvästi jälkensä häneen, mikä saa ihmettelemään miksi mies muutti Miamiin, jos aseiden paukkeet tuovat ikäviä muistoja mieleen, mutta sängyn viereisessä lipastossa on usein "vahvempaa lääkettä" korjaamaan tilanne.
Introvertti, syvästi epävarma itsestään, äärimmäisen itsekriittinen ja ongelmallinen mies. Ehkä häntä voisi kuvailla myöskin jonkinasteiseksi mulkuksi, joka tuntuu vihaavan valtaosaa ihmisistä eikä osaa luoda ihmissuhteita joiden selkäranka EI olisi ongelmien varassa. Eipä miehen omakuvakaan ole rakennettu kuin todistelun varaan; jos hän pystyy näyttämään että menestyy ja luo paljon loistokkaamman elämän kuin kenelläkään muulla hänen perheestään tai lapsuuden maisemista, hän on onnistunut. Jos tulee virheitä, maailma tuntuu muuttuvan eläväksi kauhutarinaksi. Vietnamissa olo jätti selvästi jälkensä häneen, mikä saa ihmettelemään miksi mies muutti Miamiin, jos aseiden paukkeet tuovat ikäviä muistoja mieleen, mutta sängyn viereisessä lipastossa on usein "vahvempaa lääkettä" korjaamaan tilanne.
"I need to see you face to face... because I'm never as good as when you’re there... and I can see myself the way you look at me. And I'm sorry. If we could just get together and find some time to talk. Let's say all the things we never said."
Parisuhteet, mitä Thomas on onnistunut saamaan aikaiseksi, ovat hänen puolelta olleet vilpittömiä ja hän on oikeasti välittänyt toisesta osapuolesta, mutta ajoitus on aina väärä. Milloin on blockki menossa, milloin pahempi putki päihteiden kanssa, milloin mitäkin... Jos toiselta osapuolelta kysytään, tilanne tuskin oli ikinä stabiili eikä kirjailija hirveämmin ollut henkisesti läsnä.
Parisuhteet, mitä Thomas on onnistunut saamaan aikaiseksi, ovat hänen puolelta olleet vilpittömiä ja hän on oikeasti välittänyt toisesta osapuolesta, mutta ajoitus on aina väärä. Milloin on blockki menossa, milloin pahempi putki päihteiden kanssa, milloin mitäkin... Jos toiselta osapuolelta kysytään, tilanne tuskin oli ikinä stabiili eikä kirjailija hirveämmin ollut henkisesti läsnä.
Huonolla tuulella ollessaan kirjailija on erittäin paha suustaan. Mitään puhetta ei filteröidä, sanojen ainut tarkoitus on vain iskeä heikkoihin kohtiin ja sekös on monta ihmissuhdetta tuhonnut. Tilanteen tajuamisessakin menee oma aikansa, ennen kuin Thomas ymmärtää möläyttäneensä jotain, mikä olisi ollut parempi pitää oman päänsä sisällä. Joten mieheen luottaminen on pitkälti toisen henkilön omalla vastuulla, mikäli tälle haluaa uskoutua kipeimmästäkin salaisuuksista - sillä ne saattavat myöhemmin olla aseistettuina tätä vastaan. Hyvinäkin päivinä tunnelukkoja on urakalla setvittävänä, eikä Tom hirveämmin ole halukas. Hän on huomattavasti lahjakkaampi verbaalisessa ulosannossaan kirjoittamisen muodossa, kuin puhuen.
Pintaliitäjiltä mies on onnistunut välttymään, ehkä juuri introverttiydensä vuoksi, mutta ryyppykavereita on sitten niidenkin edestä. Manageri tuntuu olevan enemmän holhoaja, kun tämä saa hakea miehen milloin mistäkin ja missä kunnossa tahansa. Manageri tuntuu myös olevan ainoa rutiininomainen asia elämässä; siinä missä hän mieluusti käyttäisi päivänsä dokaamalla ja kirjoittamalla, toinen on aina aikatauluttamassa tapaamisia, kirjojen signeeraustilaisuuksia, esiintymisiä ja niin edelleen. Kumma kyllä, Thomas ei ole irtisanonut toista, vaikka sukset on kaksikolla menneet ristiin reippaasti useammin kuin kerran. Ehkä toinen on omalla kierolla tavallaan hänen ainut todellinen ystävä?
I'm not scared of dying, I just don't want to
If I stopped lying, I'd just disappoint you
If I stopped lying, I'd just disappoint you
Menneisyys
Thomas Alan Coyle syntyi 04.06.1946 keskiluokkaiseen perheeseen Montanassa. Perheeseen kuului jo entuudestaan kahdeksan sekä kymmenen vuotta vanhemmat veljet. Thomas osoitti jo nuorena kiinnostusta luovuuden pariin; tämä viihtyi paljon enemmän omissa oloissaan kehittelemässä tarinoita lelujensa kanssa, kirjoja kulutettiin iso kasa heti kun lukeminen opittiin ja näytelmät herättivät mielenkiinnon myös.
Opinnot siirtyivät pian Yalen School of Dramaan, johon nuorukainen oli päässyt stipendillä sisään. Dramaturgian ja näytelmäkirjailijan opintojen välillä jälkimmäinen vei voiton. Elämä sujui siis enemmän taikka vähemmän mieluisasti, aina vuoteen 1966, jolloin aikuisuus toi automaattisesti Yhdysvaltojen armeijan omalle ovelle. Meneillä oli yhä Vietnamin sota, josta maa ei tuntunut pääsevän eroon ja yleinen idealogia tuntui olevan että isommalla tulivoimalla kriisi saataisiin nopeasti lopetettua. Thomas olisi itse mielummin ottanut sakot ja jatkanut opintojaan, mutta kotipuolesta tuli käsky painua viidakkoon - kiitos toisen maailmansodan ja meneillään olevan kylmän sodan karaistaman muun miespuolisen väen. Kumma kyllä kukaan näistä ei kantanut korteaan kokoon vaan se tehtävä jäi perheen kuopukselle...
...Ja kuten monelle muullekin, se reissu oli yhtä helvettiä Thomakselle. Jo entuudestaan luovuuden ja värikkään mielikuvituksen omaava nuori mies näki monia asioita mitä ei olisi halunnut ja koko touhu tuntui painajaiselta, josta ei pystynyt herätä. Vuonna 1973 rintamalta palasi Amerikkaan psyykkisesti vammautunut ja huumeisiin tutustunut riutunut nuori. Välit kotipuoleen alkoivat rakoilla urakalla ja pääkopasta ei ollut enää jatkamaan opintojakaan... Thomas muutti myöskin Alaskaan, mahdollisimman syrjäiseen kylään - kauas kaikesta melusta ja ihmismassoista. Mukaan lähti vain vaatekerrasto ja kirjoituskone. Ajatus oli vierottautua omin avuin ja paeta ulkopuolista maailmaa omiin tarinoihin, mutta Anchorage fuskasi osavaltioon niin huumeita kuin rikollisia ja pian oltiin yhtä tyhjän kanssa. Kunnon putki päällä oli hyvä kirjoittaa tekstiä kun kädet tuntuivat toimivan kuin itsekseen, välittämättä siitä missä kunnossa pääkoppa oli. Tuskin hän oli edes silloin selvä, kun lähetti ensimmäisiä vedoksia kustantamoille... Etenkin kun tarinoita ei oltu edes luettu läpi ennen kuin ne lähtivät postiin.
Eipä hän muistanut sitäkään, että oli lähettänyt jonkun novellin vedoksen Vietnamista julkaisijoille. Mitään kopiota ei ollut tallessa, eikä Thomas ollut varma edes missä mielentilassa hän oli kirjoittanut tekstiä - saati minkä laatuista. Silti, yksi julkaisija halusi tavata hänet joten Alaskasta lennettiin mantereen puolelle ja yritettiin olla niin selväjärkinen kuin pystyi. Jostain kumman syystä tuo psykoosin ja heroiinin huuruinen raakile päätyi olemaan ensimmäinen julkaisu. "Dark Place" jakoi arvostelijat; osa piti sekavia päiväkirjan kaltaisia lukuja liian groteskina taikka traumaattisina toipuvalle Amerikalle, kun taas osa arvosti raaollista rehellisyyttä. Sinänsä ironista että vaikka tekstissä ei mainittukaan sanallakaan Vietnamia, vaan tapahtumien kuvailut sopisivat vaikka lähiön metsään, sitä pidettiin silti liian graafisena kuvailuna mielen järkkymisestä saati kuolleista.
Alaskasta muutettiin pois Snoqualmieen, Washingtoniin ja jo kirjoitettuja tekstejä käytiin läpi, jos niissä olisi vaikka jotain pelastettavaa. Seuraavat teokset tasapainoilivat niin rikostrillereiden kuin suoranaisen kauhun välillä, vaikka hänestä ei kylläkään ollut kilpailemaan esimerkiksi Stephen Kinging kanssa. Mutta hän oli nähnyt tarpeeksi ruumiita ja haavottuneita, jotta osaisi kuvailla kuvitteellisen hirviön raateleman henkilön, taikka murhapaikan. Laatu vaihteli teoksesta toiseen, riippuen aina laillisesta ja ei laillisesta lääkityksestä. Välillä oma pää meni niinkin villiksi, että Thomas oli muurannut asuntonsa ikkunat umpeen ja istui hiiren hiljaa komerossaan, ettei hänen kuvittelemat uhat löytäisi häntä. Miestä harvemmin näkyi asuntonsa ulkopuolella, sillä pääkoppa tahtoi nähdä varjoihmisiä kaikkialla ja pimeydestäkin oli kehittynyt jonkinlainen phobia. Ne kerrat kun oli aivan pakko lähtä kodin ulkopuolelle, kirjailija suurinpiirtein juoksi maailmanennätystä, toisessa kädessä taskulamppu ja toiseen hihaan oli piilotettu avattu taittoveitsi.
"Clearcut" "American Nightmare" "War" "Spiral" "Grim Lies" "Alone" "Downfall" "Requiem" ja "Redemption" myivät hyvin ja toivat palkintoja, mistä Thomas ei juurikaan välittänyt. Tuloilla oli helppo rahoittaa omia paheitaan toki, mutta kaikki ne julkiset esiintymiset ja salamavalot haastatteluineen ja ihmismassojen tapaaminen. Lisäksi oli pitkiä kausia, milloin tekstiä ei saanut mitenkään aikaseksi; viralliset pillerit saivat pään turraksi ja kaikki luovuus tyssäsi siihen, kun taas laittomat aineet pistivät rattaat pyörimään, mutta hän vihasi lopputulosta huonon laadun vuoksi. Ehkä hän oli myöskin polttanut kynttiläänsä molemmista päistä yrittämällä olla liian tuottelijas, ehkä hänen olisi pitänyt kirjoittaa iloisimmista aiheista joihin voisi paeta maailmaa... No jaa, myöhäistä se nyt enää oli.
"Last note, last lines" "Untitled" ja "Refund" jättivät verisillä yksityiskohdilla mässäilyn pois, mutta kyseisistä novelleista pystyi jo riveiltä lukea ilman että olisi mikään Einstein, ettei kaikki ollut kunnossa. Univajetta oli aivan liikaa, enää ei voinut olla varma tapahtuiko asioita oikeasti vai kuvitteliko hän kaiken, eikä rauhoittavia root beerin kanssa napsiva kirjailija ollut singeeraustilaisuuksissa kovinkaan ihmisläheinen. Elämästä oli tullut manian ja viihteen kaksintaistelu, ja ainoa miten hän tunsi olevansa jonkin arvoinen -edes itselleen- oli kirjoittaminen. Hän ei ollut kummoinen sotilas, hitto, varmasti perheen kolmesta pojasta hän oli se vähiten suosittu, mutta hän halusi todistaa olevansa edes jotain. Yksi kosteampi ilta oli päättyä sillalta hyppäämiseen, jonka jälkeen Thomas löysikin itsensä vieroituksesta. Kaipa seuraava projekti oli todistaa että hän pystyi olemaan yhteiskuntakelpoinen kansalainen?
Opinnot siirtyivät pian Yalen School of Dramaan, johon nuorukainen oli päässyt stipendillä sisään. Dramaturgian ja näytelmäkirjailijan opintojen välillä jälkimmäinen vei voiton. Elämä sujui siis enemmän taikka vähemmän mieluisasti, aina vuoteen 1966, jolloin aikuisuus toi automaattisesti Yhdysvaltojen armeijan omalle ovelle. Meneillä oli yhä Vietnamin sota, josta maa ei tuntunut pääsevän eroon ja yleinen idealogia tuntui olevan että isommalla tulivoimalla kriisi saataisiin nopeasti lopetettua. Thomas olisi itse mielummin ottanut sakot ja jatkanut opintojaan, mutta kotipuolesta tuli käsky painua viidakkoon - kiitos toisen maailmansodan ja meneillään olevan kylmän sodan karaistaman muun miespuolisen väen. Kumma kyllä kukaan näistä ei kantanut korteaan kokoon vaan se tehtävä jäi perheen kuopukselle...
...Ja kuten monelle muullekin, se reissu oli yhtä helvettiä Thomakselle. Jo entuudestaan luovuuden ja värikkään mielikuvituksen omaava nuori mies näki monia asioita mitä ei olisi halunnut ja koko touhu tuntui painajaiselta, josta ei pystynyt herätä. Vuonna 1973 rintamalta palasi Amerikkaan psyykkisesti vammautunut ja huumeisiin tutustunut riutunut nuori. Välit kotipuoleen alkoivat rakoilla urakalla ja pääkopasta ei ollut enää jatkamaan opintojakaan... Thomas muutti myöskin Alaskaan, mahdollisimman syrjäiseen kylään - kauas kaikesta melusta ja ihmismassoista. Mukaan lähti vain vaatekerrasto ja kirjoituskone. Ajatus oli vierottautua omin avuin ja paeta ulkopuolista maailmaa omiin tarinoihin, mutta Anchorage fuskasi osavaltioon niin huumeita kuin rikollisia ja pian oltiin yhtä tyhjän kanssa. Kunnon putki päällä oli hyvä kirjoittaa tekstiä kun kädet tuntuivat toimivan kuin itsekseen, välittämättä siitä missä kunnossa pääkoppa oli. Tuskin hän oli edes silloin selvä, kun lähetti ensimmäisiä vedoksia kustantamoille... Etenkin kun tarinoita ei oltu edes luettu läpi ennen kuin ne lähtivät postiin.
Eipä hän muistanut sitäkään, että oli lähettänyt jonkun novellin vedoksen Vietnamista julkaisijoille. Mitään kopiota ei ollut tallessa, eikä Thomas ollut varma edes missä mielentilassa hän oli kirjoittanut tekstiä - saati minkä laatuista. Silti, yksi julkaisija halusi tavata hänet joten Alaskasta lennettiin mantereen puolelle ja yritettiin olla niin selväjärkinen kuin pystyi. Jostain kumman syystä tuo psykoosin ja heroiinin huuruinen raakile päätyi olemaan ensimmäinen julkaisu. "Dark Place" jakoi arvostelijat; osa piti sekavia päiväkirjan kaltaisia lukuja liian groteskina taikka traumaattisina toipuvalle Amerikalle, kun taas osa arvosti raaollista rehellisyyttä. Sinänsä ironista että vaikka tekstissä ei mainittukaan sanallakaan Vietnamia, vaan tapahtumien kuvailut sopisivat vaikka lähiön metsään, sitä pidettiin silti liian graafisena kuvailuna mielen järkkymisestä saati kuolleista.
Alaskasta muutettiin pois Snoqualmieen, Washingtoniin ja jo kirjoitettuja tekstejä käytiin läpi, jos niissä olisi vaikka jotain pelastettavaa. Seuraavat teokset tasapainoilivat niin rikostrillereiden kuin suoranaisen kauhun välillä, vaikka hänestä ei kylläkään ollut kilpailemaan esimerkiksi Stephen Kinging kanssa. Mutta hän oli nähnyt tarpeeksi ruumiita ja haavottuneita, jotta osaisi kuvailla kuvitteellisen hirviön raateleman henkilön, taikka murhapaikan. Laatu vaihteli teoksesta toiseen, riippuen aina laillisesta ja ei laillisesta lääkityksestä. Välillä oma pää meni niinkin villiksi, että Thomas oli muurannut asuntonsa ikkunat umpeen ja istui hiiren hiljaa komerossaan, ettei hänen kuvittelemat uhat löytäisi häntä. Miestä harvemmin näkyi asuntonsa ulkopuolella, sillä pääkoppa tahtoi nähdä varjoihmisiä kaikkialla ja pimeydestäkin oli kehittynyt jonkinlainen phobia. Ne kerrat kun oli aivan pakko lähtä kodin ulkopuolelle, kirjailija suurinpiirtein juoksi maailmanennätystä, toisessa kädessä taskulamppu ja toiseen hihaan oli piilotettu avattu taittoveitsi.
"Clearcut" "American Nightmare" "War" "Spiral" "Grim Lies" "Alone" "Downfall" "Requiem" ja "Redemption" myivät hyvin ja toivat palkintoja, mistä Thomas ei juurikaan välittänyt. Tuloilla oli helppo rahoittaa omia paheitaan toki, mutta kaikki ne julkiset esiintymiset ja salamavalot haastatteluineen ja ihmismassojen tapaaminen. Lisäksi oli pitkiä kausia, milloin tekstiä ei saanut mitenkään aikaseksi; viralliset pillerit saivat pään turraksi ja kaikki luovuus tyssäsi siihen, kun taas laittomat aineet pistivät rattaat pyörimään, mutta hän vihasi lopputulosta huonon laadun vuoksi. Ehkä hän oli myöskin polttanut kynttiläänsä molemmista päistä yrittämällä olla liian tuottelijas, ehkä hänen olisi pitänyt kirjoittaa iloisimmista aiheista joihin voisi paeta maailmaa... No jaa, myöhäistä se nyt enää oli.
"Last note, last lines" "Untitled" ja "Refund" jättivät verisillä yksityiskohdilla mässäilyn pois, mutta kyseisistä novelleista pystyi jo riveiltä lukea ilman että olisi mikään Einstein, ettei kaikki ollut kunnossa. Univajetta oli aivan liikaa, enää ei voinut olla varma tapahtuiko asioita oikeasti vai kuvitteliko hän kaiken, eikä rauhoittavia root beerin kanssa napsiva kirjailija ollut singeeraustilaisuuksissa kovinkaan ihmisläheinen. Elämästä oli tullut manian ja viihteen kaksintaistelu, ja ainoa miten hän tunsi olevansa jonkin arvoinen -edes itselleen- oli kirjoittaminen. Hän ei ollut kummoinen sotilas, hitto, varmasti perheen kolmesta pojasta hän oli se vähiten suosittu, mutta hän halusi todistaa olevansa edes jotain. Yksi kosteampi ilta oli päättyä sillalta hyppäämiseen, jonka jälkeen Thomas löysikin itsensä vieroituksesta. Kaipa seuraava projekti oli todistaa että hän pystyi olemaan yhteiskuntakelpoinen kansalainen?
The story's the end-all, a piece of true fiction
Made meaningless in the face of creation
Made meaningless in the face of creation
Selvä pää ei kylläkään auttanut kirjoittamiseen, joten reseptilääkkeitä alettiin pian jättämään pois, jotta ajatus kulkisi edes vähän. "Battleground of no hope" olikin seuraava teos, mikä oli ehkäpä ensimmäinen, jota voisi kutsua realistisimmaksi oman elämänsä kuvailuksi. Toki, päähenkilö oli joku muu kuin Thomas Coyle, mutta Vietnam, päihteet, vainoharhaisuus, taistelu todellisuuden ja illuusion välillä - se kaikki oli siellä, osa rehellisenä ja raadollisena, osan päälle oli väritetty sateenkaaria ja oksennettu glitteriä. Ja luoja kuinka paljon hän vihasikaan sitä kirjaa! Siinä ei ollut mitään aitoa saati omaperäistä, jokainen sanavalinta tuntui väärältä ja se oli kuin olisit tilannut ravintolasta pihvin, mutta nämä toivat muovailuvahasta tehdyn klöntin lautasella!
Kun pakollinen selvähkö paluueepos oli kirjoitettu, Thomas päätti muuttaa vastoin viisaampien kehoituksia Miamiin. Kaupungissa rehotti rikokset, huumeita sai helpommin kuin juomakelpoista vettä, hänen pääkoppa ei ollut täysin toiminnassa vieläkään epäaktiivisen lääkityksen noudattamisen ja tapaamisten perumisten asiosta, mutta kaaoottisuus oli omalla tavallaan kaunista ja puoleensa vetävää. Ensimmäinen Miamissa kirjoitettu romaani; "Wonderful life" oli paluu rikoskirjallisuuden pariin silvottuine ruumiineen ja ballististen vaurioiden yksityiskohtaisiin kuvailuihin. "Dark vision" lisäsi soppaan jälleen kauhunkin ja häiriintyneet sarjamurhaajat. Pitäisi varmaan keksiä joku yksi tietty hahmo, jonka varaan voisi rakentaa useamman teoksen, eikä vain julkaista jatkuvasti irrallisia tarinoita... Toisaalta hän vihasi vanhan kertausta, oli helpompi saada teksti elimistöstä ulos ja siirtyä seuraavaan, kuin miettiä loogista jatkoa tapahtumille. Ehkä Miamista löytyisi muusa toteuttamaan tuo suunnitelma, ehkä kuolema tekisi varteenotettavan taiteilijan hänestä, ehkä jotain muuta.
Kun pakollinen selvähkö paluueepos oli kirjoitettu, Thomas päätti muuttaa vastoin viisaampien kehoituksia Miamiin. Kaupungissa rehotti rikokset, huumeita sai helpommin kuin juomakelpoista vettä, hänen pääkoppa ei ollut täysin toiminnassa vieläkään epäaktiivisen lääkityksen noudattamisen ja tapaamisten perumisten asiosta, mutta kaaoottisuus oli omalla tavallaan kaunista ja puoleensa vetävää. Ensimmäinen Miamissa kirjoitettu romaani; "Wonderful life" oli paluu rikoskirjallisuuden pariin silvottuine ruumiineen ja ballististen vaurioiden yksityiskohtaisiin kuvailuihin. "Dark vision" lisäsi soppaan jälleen kauhunkin ja häiriintyneet sarjamurhaajat. Pitäisi varmaan keksiä joku yksi tietty hahmo, jonka varaan voisi rakentaa useamman teoksen, eikä vain julkaista jatkuvasti irrallisia tarinoita... Toisaalta hän vihasi vanhan kertausta, oli helpompi saada teksti elimistöstä ulos ja siirtyä seuraavaan, kuin miettiä loogista jatkoa tapahtumille. Ehkä Miamista löytyisi muusa toteuttamaan tuo suunnitelma, ehkä kuolema tekisi varteenotettavan taiteilijan hänestä, ehkä jotain muuta.
A gift or a curse? A reality made of dreams
Muuta:
-Omaa rikosrekisterin. Kaikkea DUI-rikkeistä tappeluihin, julkisesta juopumisesta yksityisomaisuuden tuhoamiseen.
-Ollut kertaalleen 80-luvun alussa naimisissa, liitto muutaman vuoden nuorempaan ex-vaimoon kesti alle vuoden. Ennätys kai sekin on?
-Jotkut mediat antaneet liikanimen "masentavin kirjailija", mitä hän vihaa. Enemmänkin näkee itsensä kirjallisuuden antisankarina; pakko kirjoittaa, mutta vihaa julkisuutta.
-Päihteissä kaikki muu menee, paitsi suonensisäiset. Riitti että niitä kokeiltiin viidakossa, joten niitä ei tarvi kotona käyttää.
Give in and love it
What's the point in hating me
You can't argue with popularity
Well you could
But you'd be wrong
What's the point in hating me
You can't argue with popularity
Well you could
But you'd be wrong
